2. Päivä
Maanantai 29.7
Herätys soitti kello 8.30, taisi jopa kahdessa kännykässä. Herätykset kuitenkin vaimennettiin ja jatkoimme "unta". Rippileiriläiset heräsivät 8.30 joten nukkumisesta ei tullut paljoakaan, ylös päästiin puoli kymmenen jälkeen. Yön sateen kastelema teltta kasaan, vähän murua rinnan alle ja matkaan kohti Lankojärveä jonne oli noin 8 kilometriä.

Polku Lankojärvelle kulki puron pohjoista puolta keskellä metsää, joten maisema ei mitään ihmeellistä vielä tarjonnut. Parin tunnin päästä saavuimme lankojärvelle, matkalla hieman oli vettä tihkuttanut, mutta minuutin päästä siitä kun olimme rinkat laskeneet autiotuvan penkille alkoi sellainen sadekuuro, jossa parin minuutinkin oleilu olisi kastellut jokaisen vaateparren. Matin kanssa söimme Blå Bandin Tomaattilihamakaronipataa ja näkkileipää meetwurstin kanssa. Siinä sitten vierähtikin pari tuntia autiotuvassa jonka jälkeen lähdimme etsimään Suomujoen ylityspaikkaa.

Pienen harhailun jälkeen löysimme oikean ylityspaikan, vettä oli vain parikymmentä senttiä eikä virtaakaan hirveästi. Sandaalit vain jalkaan ja yli. Jatkoimme suomujoen vartta pitkin nuotiopaikalle josta meidän oli sitten määrä jatkaa suoraan itään Peurapäitä kohti. Pidimme kyseisellä nuotiopaikalla tauon ja lähdimme sen jälkeen kompanssin avulla ohittamaan peurapäitä etelän puolelta.

Vähän ajan kuluttua maasto alkoi muuttua soisemmaksi ja edessä alkoi siintää iso lampi, kuljimme vielä lähemmäksi lampea ja huomasimme olevamme pussissa. Oikealla puolella oli vetistä suota, edessä iso lampi ja vasemmalla lammesta laskevan vuolaan puron ja kivien muodostama labyrintti. Emme enää lähteneet palamaan takaisin vaan lähdimme hyppimään pitkin kiviä puron yli. Hyppelimme rinkat selässä kiviä ja mättäitä pitkin varmaan varttin verran kunnes lopulta pääsimme kuivalle maalle. Kartalta ei meinannut löytyä samanlaista paikkaa kuin missä olimme mutta siitä huolimatta lähdimme jatkamaan itään päin. Nouseminen umpimetsässä ylös tunturia antoi hieman esimakua tulevasta. Tässä vaiheessa Kalle heittikin ilmaan selvän teeman tälle vaellukselle; tuska.

Ensinmäisellä tauolla nuotiopaikan jälkeen arvioimme nousseemme jo tarpeeksi Peurapäiden rinnettä ja lähdimme kiertämään korkeuskäyrien suuntaisesti tunturia. Hetken matkaa kuljettuamme Kallen mielestä arvioitu nouseminen olikin vähemmän kuin oikea määrä, joten lähdimme vain liikkumaan suoraan itäänpäin, jolloin jossain vaiheessa nousisimme tunturin päälle. Noin puolen tunnin jälkeen pääsimme jonkinnäköisen töppärän päälle jota ensin luultiin toiseksi peurapäiden huipuksi, koska vasemmalla näkyi selvästi toinen tunturin huippu. Oikealla puolella kuitenkin näkyi myös toinen tunturi ja selvä aika terävä huippu, suunta ei kuitenkaan täsmännyt, emme olleetkaan niin korkealla kuin luulimme vaan olimme kahden tunturin välissä, Varmistuaksemme paikasta ja maisemien katselemiseksi päätimme lähteä kiipeämään tuonne aika terävän tunturin huipun päälle.

Kulku tunturin päälle oli helppo, vaikka välillä oli jyrkkääkin nousua, koska koko ajan näki missä oli ja minne mentiin, toisin kuin Peurapäille nousemisen aikana.Huipulla oli upeat näkymät kansallispuiston erämaa-alueesta, todennäköisesti jopa sokosti näkyi, harmaana ja korkeampana kuin muut tunturit. Pidimme pienen tauon ja otimme suunnan Sotavaaranojaa kohti, itäpuoleinen rinne oli puisempi kuin lännen puoleinen, mutta ei niin jyrkkä.

Jalat eivät kuitenkaan pitäneet pitkästä, reilun kilometrin pituisesta laskusta ja kunnes pääsimme purolle joka laski Sotavaaranojaan, olivat jalat jo hieman puhki. Ylitimme pienen, mutta vuolaan puron ja suuntasimme Sotavaaranojan yli sen pohjoispuolella olevalle polulle. Noin kilometrin kulkemisen jälkeen polku haarautui etelään ja itään, suuntasimme itäänpäin kohti Sarviojaa.

Kartassakin ikävältä näyttävä polku oli todellisuudessakin todella ikävä. Ensin noustiin vajaan kilometrin matkalla pari sataa metriä ja sen jälkeen puolen kilometrin matkalla sama määrä alas. Polku oli todella kulunut ja alas tullessa piti olla varuillaan lipsumisia, kivet olivat irtonaisia ja mäki todella jyrkkä. Kello oli pitkälti yli kymmenen illalla kun lopulta pääsimme mäen alas ja saavuimme Sarvijoen varteen, tästä oli vielä pari kilometriä yöpymispaikkaan eli Sarviojalle. Vaikka pelkkää vaeltamista oli tässä vaiheessa takana jo yli kahdeksan tuntia, askel ei vieläkään painanut ihmeellisemmin. Ainoa vaiva oli edellisen alastulon aiheuttama rakko kantapäässä. Sarviojalla olimme joskus yhdentoista aikoihin.

Väkeä oli yllättävän paljon tuvan ympäristössä, autiotupahan kuitenkin sijaitsi lähimmästä tiestä linnuntietäkin yli kymmenen kilometrin päässä ja matkaa Saariselälle oli ainakin 30 kilometriä. Menimme väsyneinä katsastamaan autiotupaan mahtuisiko sinne yöksi, ei todellakaan kiinnostanut laittaa enää telttaa pystyyn. Autiotupaan mahtui hyvin, siellä kun nukkui meidän lisäksi vain kolme henkeä ja tuvassa kuitenkin oli kaksi viiden hengen laveria. Teimme vielä illalla ruokaa, nötköttiä ja perunamuusia, sitä vaellusreissujen gourmeeta, ainakin meidän mielestä. Nukkumaan menimme noin puoli kaksitoista.